Kansallisteatterin Lavaklubilla, 5. ja 6. 5.
Torstaina yleisöä ei ollut määrällisesti likimainkaan niin paljon kuin perjantaina, jolloin Lavaklubin tila taisi olla siinä määrin tukittu kuin mielekkäästi on mahdollista: suurempi yleisömäärä olisi 
luonut ”sillit purkissa” –tunnun, ja siihen paikan pitäjät tuskin tähtäävät. Lavaklubia tuntemattomille voisi kertoa, että paikka on olohuoneenomainen ja akustiselle musiikille mitä parhain paikka. Tilassa on runsaasti sekä nojatuoleja että sohvia, ja niihin kellahtaessa kelpaa olla yleisön edustajana, olettaen tietysti että sattuu pitämään kohdalle osuneesta musiikkitarjonnasta. Molempina iltoina yleisö oli laatuisaa, perjantaina sitä vain oli enemmän. Tunnelmassa oli kuuntelevuutta ja aplodit niin pitkäkestoisia, etten välillä osannut kuin hymyillä ehtoisaa vastaanottoamme.
Periaatteessa yleisön melskaaminenkaan ei olisi pahasta, mutta Äänioikeuden puitteissa olemme jo aikaa sitten päättäneet, että jos vain suinkaan mahdollista, emme vahvista soittimia lainkaan. Lavaklubi oli otollinen tämän ajatuksen loppuun viemiseen, ja koska yleisö tosiaan malttoi kuunnella laulut kommentoimatta sen ihmeemmin ”Paranoid” –huudoin, nähdäksemme onnistuimme.