Isoisä graniittirappusilla

Joskus ajattelee keksineensä hyvän laulunaiheen ja jos oikein hyvin käy, aiheen, jota ei ole juuri kyseisessä asussa kulutettu puhki. Tai ei vain ole itse sattunut kuulemaan sellaista, siitä kai useimmiten on kysymys.

”Ei –toivotut laulut” –sarjaan sain aikaiseksi yhden erityiskappaleen, ”Blondin.” Sen ristiriitaisuus korostui etenkin viime vuoden joulukuussa, kun lauloin kappaletta Kuopion kaupunginorkesterin solistina. Vasta sellaisessa ympäristössä ”minä olin Blondi, Hitlerin koira. Huolehtivan herrani helmoihin jäin” –jakso nousee korkeuksiin.

Laulussa tulisi olla sävelten ja sanojen ykseys, ja vielä suuremman palkan saa, jos niiden välille syntyy jokin pieni mutta tärkeä ristiveto. Sanat ovat merkitykselliset, jos on päättänyt käyttää niitä. Jollei sanoilla ole merkitystä, on varmasti parempi keskittyä tekemään instrumentaaleja. Itse en oikein osaa hellittää sanoista, sillä pidän lauletusta musiikista.

Silloin ne ovat onnistuessaan vaikkapa keskustelunavauksia, kuten ”Isoisä graniittirappusilla” pyrkii olemaan. Pelin henki on se, että laulaja tai yhtye tarjoaa avauksen keskustelulle kappaleen muodossa, ja kuulija muodostaa mahdollisen vastauksen tai vastuksen omassa päässään.

Kuulin tuoreeltaan jonkun jossain väittävän, ettei haastavampaa laulutekstiä rock´n´rollissa kaivata: jytinä, lanteen vatkaus ja be-bob-a-lula riittävät. Hyvä hänelle. Itse en kuitenkaan allekirjoita moista. Miksi lauletussa musiikissa ei voitaisi esittää yhtä monenkirjavia ja sävykkäitä draamoja kuin kirjallisuudessa? Miksi rock – tai mitä se ikinä onkaan, termeillähän voinee lopulta pyyhkiä takalistonsa – tulisi lauletun osalta alistaa tilaan, jossa kaikki on tavuviivoitettua?

”Isoisä graniittirappusilla” edustaakin musiikkia, jossa on vuolaahkon tekstin ja laajamittaisen musiikkimaisemoinnin yhtälönä kuuntelemista; kappaletta voi joutua pyörittämään läpi muutamaankin otteeseen, ennen kuin sen tarjoamat näkymät mahdollisesti aukeavat.

Sisällöllisesti uskon lauluun erityisellä tavalla. Ehdottaisin sitä levy-yhtiölleni singleksi, ellei sen mitta olisi yli kuuden minuutin. Koska nykytilanne taitaa olla se, ettei niin pitkää kappaletta soiteta kuin korkeintaan erityistapauksissa (jos niissäkään), ei maksane vaivaa painaa singleä sen koommin kuin pyrkiä painostamaan jotain asemaa sen soittoon. Eikä meillä taitaisi olla painostuskeinoja, jos rehellisiä ollaan.

Tärkeintä itselleni on lopulta se, että kappaleesta tuli enemmän kuin osiensa summa. Etenkin Vellun sovitus ja soittajien kyky soittaa kirjoitettu ulos, aivan naapurikuntaan asti, tekivät kokonaisuudesta itselleni paremman kuin onnistuneen.

Tämä on vakava laulu, mutta joskus täytyy laulaa vakava laulu, jos sellainen aihe tulee vastaan ja päättää antaa sille muodon.

( ”Isoisä graniittirappusilla” on Uskon kappale numero kuusi. )