Kärpäsistä härkiä
Jos yrittäisin kertoa jotain siitä, millaista on säveltää, puhuisin mielikuvista.
Sävellys on ensiksi mielikuva. Vaikkapa New Orleans –torviyhtye. Ajatus on määrittelemätön, eikä sitä tarvitsekaan tarkentaa. Riittää, jos mielikuva ja aihe lyövät kättä.
Koittaa kyllä sekin päivä, jona kappaletta tahtoo ryhtyä varsinaisesti tekemään, kun nuo kaksi tekijää ovat kyllin lupaavalla tolalla.
Tätä kappaletta tein laulamalla sitä ulos. Aihe oli tiedossa sen verran tarkasti kuin sen tarvitsee olla (ja sikäli rajaamaton kuin sen tarvitsee olla), ja poljennon; sävelmaailman yleissävyn tunnistin. Niin sitten lauloin lauluani. Tekniikka on hidas, ymmärrettävästi, mutta vastakysymyksenä: miksi sen tarvitsisi olla sen nopeampi?
Kun eräs tv –ryhmä kävi luonani joskus puolitoista vuotta sitten, tallentaakseen kollaasityöskentelyäni (- kyse on siis paperileikkuuyhdistelmistä, jollaisia on nähtävissä mm. Toivon kuvituksissa ja näidenkin sivujen ”Messias” on saman tekniikan tuote-), ihmetteli joku ryhmäläinen työn hitautta, ”ei ole helppoa” –hengessä. Vastakysymykseni kuului jälleen: miksi sen tarvitsisi olla helppoa? Hyvin harva minkään arvoinen asia tulee saavutetuksi helpoimman kautta, ainakaan elämän tällä puolen. Ehkä mahdollisessa iäisyydessä on toisin, muttei siitä nyt sen enempää, koska niistä asioista ei voi tietää mitään.
Hyvän ääreen pääsy kysyy ponnisteluja; niin uskon ja uskon että niin on hyvä.
Palatakseni olennaiseen: uloslaulanta on hitaahko tie. Vastapainoksi sillä on se voittopuoli, että aiheisto tulee läpilauletuksi – vapaa assosiaatio ajautuu milloin minnekin, ja samalla kirkastuu se, mikä tuntuu tekeillä olevan laulun tapauksessa oikealta ja tarpeelliselta.
Joskus tulee mieleen myös jatkaa jotain kunniakkaaksi katsomaansa perinnettä. Aikana, jolloin tiedonvälitys ei vielä ollut nopeaa ja harvojen medioiden piiriin ei edes mahtunut tietty jaos tapahtumia, niistä tehtiin lauluja.
Ylämäen mylly paloi ja joku teki siitä laulun. Sotamies löysi rintamalta kotiinsa ja paluujuhlissa tappoi toisen, laulu siitäkin. Saarnamies otti kylän väen sanansa hallintaan, mutta puijasi kaikkia ja livisti oikean hetken tullen – laulunikkari oli jo työssään.
”Kärpäsistä härkiä” perustuu tuonkaltaiseen historiankirjoitukseen. Malli on tietysti aina subjektiivinen, enkä itsekään tahdo olla silkka ylöskirjaaja edes tällaisessa tapauksessa, mutta perusidea oli tuollainen.
Tahdon laulaa (niillekin, jotka saattavat sattua laulun ääreen vaikkapa kymmenen vuoden päästä) tarinan, jossa tarrakampanja sai tiettyjen tahojen evankelis-luterilaisen sapen kiehumaan yli.
Koskapa nuo seuraukset jäivät vaivaamaan mieltä, päätin selvittää, mistä minun nähdäkseni oli kysymys.
Tuoreempi vastaavansävyinen tapaus sattui TV2:n Homoillan myötä.
Hämmästelen yhä, miten vaikuttajapaikoille hakeutuneet ihmiset roiskuttavat kritiikin sylkeä homoseksuaalisuuden päälle, kun he voisivat käyttää saman energian johonkin rakentavaan missioon.
Suomessa riittää asunnottomia ja muita poljettuja erityisryhmiä, jotka tarvitsisivat kristillisten piirien apua.
Muiden auttaminen on kristillistä toimintaa. Muiden tuomitseminen lienee enemmälti sieltä vihtahousulta kotoisin.
( ”Kärpäsistä härkiä” on Uskon kappale numero seitsemän. )