Tyhjän päällä

Omar Khaijam on kirjoittanut (ja Jaakko Hämeen-Anttila suomentanut):

Kun elämä on mennyt, ei sillä väliä,

oliko se karvas vai makea.

Juo viiniä: meidän jälkeemme

kuu kasvaa ja vähenee, vähenee ja kasvaa.

( ”Ruukku rubiiniviiniä, Otava 2008. )

Laaditaan ennustuksia seuraavista kvartaaleista. Tehdään suunnitelmat siitä mitä sitten seuraa. Tehdään uudenvuodenlupauksia. Odotetaan play-off-kauden alkua. Mahdollisia ja ilahduttavia visioita joka ikinen, joskin tyhjää täynnä, jollei onni ole myötä ja tuuli suotuisa.

Taivaat ja helvetit – mistä uskonmallista nyt puhutaankaan – toimivat malliesimerkkeinä jonkin kaukaisimman mahdollisen odotuksesta. Taivaassa kaikki tulee olemaan hyvin, siellä kunnostautuneet palkitaan. Jos niin todella on, riemuitsen jokaisen sinne pääsevän puolesta.

Tuonpuoleisien lupauksiin usko täsmentyy parhaiten: jos uskoo pääsevänsä perille, päässee kyllä, sillä silloin toiminee elämässään niin että sisäänpääsy helpottuu tai muuttuu todennäköiseksi.

Sikäli uskonnollinen elämänvalinta on suuri plusmerkki kantajalleen: pyrkimys harmoniseen elämään ja hyvän tekemiseen rikastavat sielua ja jumaluuden koskiessa kaikkea Hänen luomaansa ei yksilö voi muuta kuin kunnioittaa kanssaeläjiään ja maailmaa, jossa saa elää. Jos tämän elämän jälkeen ei seuraakaan mitään odotettua Taivaan palkkiota, on ainakin tehnyt maanpäällisen parhaansa ja välttyy vielä harmilta, jossa joku syntisempi pääsisi huutelemaan: ”pieleen meni, olit väärässä!”

Siksi ne, joita ”Jumala on kutsunut nimeltä” ovat ehkä lähimpänä harmonisinta mahdollista tilaa, koska saatuaan sydämiinsä varmuuden tulevastakin hyvästä heille voi langeta tietty tasapaino jo nyt.

Yksi oleellinen näkökulma jää silti vaivaamaan. Tuorein esimerkki sellaisesta tapahtui seuraavalla tavalla:

Eräällä junamatkallani vieruspenkin mies kysyi, saisiko hän saarnata evankeliumia. Annoin luvan. Seurasi puhetta, jonka johtotähtenä loisti karmaisevan kohtalon mahdollisuus; paikka Helvetin tulipätsissä.

Saarnaaja teroitti usein eri tavoin sitä, kuinka minunkin olisi tehtävä parannus ja seurattava Ison Kirjan kirjaimia, jotta välttyisin paholaisen kurimukselta. Puhetta piisasi ja miltei koko hoito oli pelon sävyttämää: mitä saattaisi seurata sitten kun tämä elämäksi kutsuttu olisi ohi.

Yritin kääntää keskusteluamme silloisiin hetkiin ja ylipäätäänkin tähän maailmaan, josta olemme tietoisia: miksemme pyrkisi hyvään täällä, ja miettisi raivokkaimmin sitä, kuinka toimia oikeellisesti nyt? Miksi tuijottaa mahdolliseen Helvettiin, jonka tuomioita kai jakelee Jumala eikä kukaan muu? Miksi surisimme tuomiota nyt, kun Hänen tahdostaan ei kukaan meistä voi tietää edes vähintä?

Ymmärsin saarnaajani perusteet ja tuoreena käännynnäisenä hän oli varmaankin täynnä Sanan paloa. Silti – ja ehkä juuri siksi – jäimme etäälle toisistamme. Jotain hyvääkin sentään seurasi. Aiemmin muotoilemani ajatukset täsmentyivät: se, mitä teemme täällä on se pitävin totuus, jossa saatan roikkua kiinni. Hän luotaa ajatuksiaan tulevaan, minä enemmälti nykyiseen. Siinä kaikki.

”Miksi mä pelkäisin Helvetin tulta tai isoa pahaa sutta

kun täällä voin tehdä hyvää ja kiittää kauniiden kauneutta!”

( ”Tyhjän päällä” on Uskon kappaleista yhdeksäs. )