Parin ajatuksen purkua pitkän matkan välietapilta

1.

Näillä sivuilla ei vapaamuotoisten kirjoituksien osalta ole ollut päivityksiä aikoihin. Syy on yksinkertainen: keskittyminen olennaisemmilta tuntuneisiin asioihin. Verkkomaailmassa on ilman minuakinväsymättömiä bloggaajia runsaudenpulaksi asti, ja muutamien edesottamuksia olen lukenut mielenkiinnolla. Viikoittaisen (saati päivittäisen) kirjoittelun ongelmaksi tahtoo vain taipua se, ettei sanottava riitä. Tai jos sanottavaa löytyy, ei ole kylliksi aikaa hioa sitä, miten sanottavansa sanoisi. Ja onhan kyseisessä uskollisuuteen pyrkivässä verkkosanailussa myösvastuunsa: se joka on päivittänyt kuulumisiaan ahkerasti, voi jopa itse tuntea toiminnan velvoittavaksi. Surkeimmillaan yhtälö on, että alitaju muistuttaa päivittämisen tärkeydestä ja kirjoittaja pyrkii raapimaan kasaan edes jotain, ollakseen sanattomanlupauksensamittainen. Tällaisena asia aika ajoin näyttäytyy, ja huomio on mieltä häiritsevä.

Pyrin setvimään kysymystä ”blogi” –termin osalta, yrittäen selvittää, mistä sanassa on tarkkaan ottaen kysymys, mutten viisastunut. Useat verkkouutiset kun ovat blogimuotoisia myös sisällöltään: päivänpolttavasti jotain päällispuolista jostain aiheesta eikä juuri muuta. Kärjistyneimmillään tarjolla on pari, kolme riviä tekstiä ja kookas kuva.

Hyväksi luokiteltavan kirjoittamisen taas tulisi omata näkökulma aiheeseen, parhaassa tapauksessa jokin erityishuomio siitä ja vielä kauniiksi lopuksi sopisi toivoa tekstin muodon olevan hahmoltaan kokonainen. Se on paljon pyydetty, joskaan mahdotonta sen ei pitäisi olla. Tarvitaan vain oivallus ja aikaa. Molemmat ovat joskus tavoittamattomissa. Kestävimmät kirjoitukset ovat kuitenkin oman uskoni mukaan laadittu tuolla yhtälöllä. Pikakirjoittamiselle on varmasti lukijansa ja ehkä aivan vilpitön tarpeensakin, mutta maailma, jossa juuri senkaltainen kommunikaation yritys hallitsee, on vain vaisujen aplodien arvoinen. Palaan vuosi vuoden jälkeen lukemaan tiettyjä poleemisia kirjoituksia, ja syyn siihen voi järkeillä: niiden takana on ollut heittäytyvää ja aikaa vaativaa työtä. Kuin taivaalta tipahdelleita oivalluksia, tietysti niitäkin; prosessien kautta puolivahingossa naputeltuja lauseita, totta kai – ja silti hulppeimmat aikaansaannokset ovat ajan ja vaivan tulos. Samuli Parosen aforismikokoelma ”Maailma on sana” vei tekijältään vuosikausia ja merkkimääräisesti tekstiä on vähemmän kuin pikkukaupungin paikallislehdessä. Sisältö onkin kaikkien onneksi aivan eri asia: tarkkanäköinen ja avarasydäminen tarkkailija on tehnyt hulluntyön. Jälki on sen mukaista: tutkimista ja yhä uudelleen lukemista kestävää, päälle päätteeksi omaan ajatteluun herättelevää. Yhteenvetona voi helposti todeta, ettei voimakkainta antia yleensä vain ravistella hihasta muiden tutkittavaksi.

2.

Yksityiseen tarpeeseen on hyvä tehdä asioita rennoin rantein. Julkaisukynnyksen ylittämiseen tarvitaan hieman, joskus jopa paljonkin enemmän. Itse olen keskittynyt keikkailun ohella laulujen metsästämiseen ja saalisonnen oltua suopea, niiden sisälmysten tutkimiseen ja uudelleenjärjestelyyn. En tiedä sanoa muista tekijöistä, mutta oma keskittymiseni palaa aina laulujen rakentelun pariin. Vanhat hiillokset eivät lämmitä ja nostalgia on vessapaperia. Asian nurinkurin kääntäen niin tulee ollakin: jos lauluntekijälle merkitysarvossa öitäänvalvottaviksi asioiksi kohoavat huomionosoitukset, kullatut prenikat ja sijoitus karvapäägalleriassa, riittää peilikuvan kanssa keskusteltavaa. Onnistunut laulu itseisarvona on toista maata: mielestään onnistuttuaan tekijä tietää tavoittaneensa sen, mitä kohden kurotti, ja palkkiota on ainakaan minun mahdotonta sanoin selittää, vaikka jonkinlainen kirjoittaja koenkin olevani.
Lauluntekijyydessä on sisään kirjoitettuna jopa paljonpuhuttu onni. Ohimenevänä, kuten aina, mutta silti: niin vain on. Vapaa-ajattelullisimpina hetkinä laulunikkari on henkensä humalassa, vapautuen kuin räkäisimmän lähikapakan kantapeikko, vain sillä erotuksella ettei kyse ole viinan aikaansaamasta lapsenmielestä. Kyseisenkaltaista vapautumista ilman stimulantteja olen viime kuukausina taas tavoitellut. Kuten pitkänmatkanjuoksijalla – mitä osani vertauskuvallisesti edustaa – on kuukausien saatossa monenlajista päivää, joista vain siunauksellisimmissa syntyy sinisiä lauluja. Ja silti: juuri niin tulee olla, vain niin asiat ovat niille kuuluvilla paikoillaan.

Pari riviä taakse palatakseni jossittelen hieman: en ole pitkänmatkanjuoksija, sittenkään, vaan pitkänmatkankävelijä. Askeltelen siihen tahtiin kuin kulloinkin oikeimmaksi koen.Reitin valitsen itse, ja surkean suunnistustaitoni syystä eksyn usein. Juuri siitä pidän: opasmatkana tämä taival olisi apea kokemus, kilpailuna muihin nähden vielä huonommalla tavalla hullu, kun en kilpaile samoista asioista enkä samoin päämäärin. Jos joku kysyisi minulta taitelijamääritettä, vastaukseni olisi äsken lukemasi osuus.
Jos näillä sivuilla ei lähiaikoinakaan tapahdu mittavia sisältölaajennuksia, voivat asiasta kiinnostuneet silti nukkua yönsä rauhassa. Aie kyllä on keikkatiedotuksien lisäksi saattaa verkkolyöntiin jotain muitakin vapaita kirjoituksia. Aikatauluista en vain tahdo luvata sen suurempia. Karkean arvioni mukaan olen viimeisen puolen vuoden – vuoden aikavälillä kirjoittanut niin lauluiksi kuin silkoiksi teksteiksi vuolaammin materiaalia kuin koskaan aiemmin, mutta niiden julkiseksi tekeminen saa vielä tällä erää odottaa aikaansa. Ymmärtänette yskän, hyvät lukijat.

Kaikkea parasta, älkää olko tylyjä.