Keikalla Porissa

Matka Mikkelistä Poriin taittui välittömän tunnelman vallitessa, sillä kuten edellisellä Raahe-Kemi –reissulla, oli työparina kuski-myyjä Janne Tamminen. Suurimman osan soolokeikkailujen matkanteoista olen risteillyt maata omin päin. Valinnan takana oli tuntu, että olisi tärkeää kokea, kuinka täysimääräinen Suomen halkominen sujuisi ilman juttu- tai soittotovereita. Se on avartavaa, ajatteluun ja tekemisen malleja tutkimaan pakottavaa, kun tottumus on rakentunut viiden miehen ja tekniikan väen yhteiseen bussielämään. Soolokeikkailu (sanan varsinaisessa merkityksessä) korostaa yksinäisyyden tunnetta, mutta opettaa opiskelijaansa. Eikä keikoilla toki ole yksin, yleisö on yleensä soittomiehen puolella, ja tietty ykseys rakentuu sitä kautta.

Vaihtelunhalu ja Jannen oma innoitus lähteä kaveriksi loivat tämän tuoreen järjestelyn pohjan. On Jannesta iloa sikälikin, että levyjen ja paitojen myynti mahdollistuu hänen avullaan: itse en jaksaisi illalla keikkaan orientoituessani kyseiseen puhteeseen keskittyä, yöstä puhumattakaan.

Pori on hiljaisehko, pienenpuoleinen kaupunki, kuten useimmat Suomen kaupungit ovat. Kesällä sillä on Jazzinsa ja läpi vuodenaikojen alakulttuurivireytensä, jota taitanevat kyllä edelleen pyörittää samat Lehtisalot ja Rätöt kuin liikkeen alkuaikoina. Minua se ei tue, sillä musiikkiani tuskin lasketaan avantgarde –henkiseksi edes Porin alueella. Kaikupohjaa Porin vierailulle on toki sikäli, että kyseisessä montussa olen ollut YUP:n puitteissa jo joskus 1990 –luvun puolivälissä.

Monttuun meno oli Mikkelin jälkeisenä ensiajatuksena helpotus, sillä paikka on perinteinen pikkukapakka. Joissain keikkaolosuhteissa on jo ovesta sisään astuessaan omalla alueellaan, Monttu lukeutuu sellaisiin. Jos puhuisi kodinomaisuudesta, liioittelisi, mutta lupauksellisesta paikasta oli kuitenkin kyse.

Soitto ja laulu sujuivat omalla painollaan, rennosti. Joitain laulutoiveitakin täytin. Yksi herrasmies tosin äityi jotenkin käskeväksi sen suhteen, mitä olisi tahtonut minun sisällyttävän settiini, ja asian tiimoilta vaihdoimmekin pari lausetta. Taisin ottaa asian liian kärjekkäänä, joskin näin jälkiviisaasti voin kirjoittaa, etten ole koskaan ollut paras mahdollinen toiveiden täyttäjä, saati käskyjen kuuntelija. Heti jos henki karkaa sellaiseksi, jossa aistii olevansa altavastaajan roolissa, täyttämässä pääasiassa muiden mielihaluja, alan harata vastaan. Tällaiseen auttaa kyllä kauniisti aseteltu puhe: voin hyvinkin soittaa kappaleita, joita yleisö toivoo kuulevansa, jos asia esitellään pyyntömuodossa. Korotettu ääni tai vaatimukset eivät sen sijaan tehoa. En tahdo olla ylimielinen tai yhteisyyttämme epäävä, mutta lienee ymmärrettävissä että jos tekisin laulujani vain yleisölle tai jollekin sen tietylle jaokselle, kysyisin kyllä heiltä jo ennen sävellys- ja sanoitusrupeamia, mitä he mahdollisesti tahtoisivat kuulla ja toimisin sen mukaan. Kuitenkin se kysymys, jota kuulijat aina silloin tällöin toistavat, on ”miten tuollaisia lauluja voi tehdä”, saa vastauksensa lauseesta ”kuuntelemalla itseään”, ja sitä myötä kokonaiskysymys saa lisävalaistusta.

Keikka oli kokonaisuudessaan onnistunut, sellainen olo jäi: yhteislaulullisuuttakin oli mukana ja ihmisten yleinen asenne kuunteleva. Levyttämättömiä lauluja soittaessa osa toki ajautuu lievään poissaolevuuteen, vaan sellaisenkin ymmärtää hyvin, etenkin kun muutamien huomio tuntui kiteytyvän juuri samoilla hetkillä.

Keikan jälkeen järjestäjät kiittelivät yleisön paljoutta – heillä on kuulemma yhtyeiltamina ollut jo pidemmän aikaa melko hiljaista, ja tietenkin on ilo ymmärtää olleensa poikkeus moisiin kokemuksiin. Olisi Monttuun vielä ihmisiä mahtunut, mutta suosiohan on aina suhteellista, ja rakentuu suurilta osin siihen, mitä esitetään ja miten. Trubaduuripohjalta on vaikea rakentaa jäähallikeikkoja, eikä sellaiseen ole edes tarvetta. Oleellisinta on – kuten Porissa – että ihmiset tahtovat pyrkiä ottamaan vastaan sen, mitä soittaja aikoo soittaa, ja parhaimmillaan molemmille jää niin sanotusti hyvää hihaan.