Ateneumin kahvila, Helsinki

Picasso –näyttelyyn kytkeytyvä konserttisarjan kolmas osuus oli minun vierasiltani. Isäntänä ja emäntänä mestaroivat kitaristi-laulaja Jarmo Saari ja harpisti-laulaja Laura Hynninen, jotka muodostavat yhdessä mielenkiintoisen Trubamolli –duon. Kaikkien Picasso –iltamien ohjelmistossa on ollut myös heidän kappaleitaan; itsekin otin parhaani mukaan osaa kolmeen sellaiseen. Jarmon kanssa aiempia yhteistöitä on ollut vain yksi, kun hän soitti Pekka Streng –ohjelmistoa käsittävässä konsertissa, Olympia –orkesterin vahvistuksena: lauloin tuossa kokeilussa pari Strengin laulua, ja kokemus jäi plussan puolelle. Lauran kanssa olemme tavanneet jo useasti aiemminkin: vuonna 2004 hän soitti ”Mierolaisella” Pyhä jysäys –kappaleessa, ja 2007 syksyllä toteutetussa Poikkeustila –konsertissa roolinsa oli jopa sovituksellinen. Hahmotelmansa ”Kauniita sieluja” –laulusta oli ymmärtävä ja yli toiveitteni kappaleen eri jaoksia täsmentävä. Ateneumia varten Laura pyysi uusia lauluja sovitettavakseen, ja niin ”Toivon” kuin myös ”Voiko aika olla ystävä” –numeron hän rakenteli onnistuneiksi: harppuhan on jo soittimena taivaasta kotoisin oleva, tai sellainen mielikuva ainakin itselleni helposti muotoutuu. Se tapahtuu helposti ainakin silloin kun soittaja on Hynnisen lajia, kuulijalle jää ihailijan rooli.

Itse keikan tunnelma oli erityinen, jo kokonaisuuden ylöspano rikkoi muutamia perinteisimpiä kaavoja. Sooloharpputeoksia kuullaan harvemmin niissä iltamissa, joissa minä olen vuosien varrella soittanut, ja yhtä harvoin joku taiteilija tekee konsertin aikana luonnospiirroksia esiintyjistä ja yleisöstä. Sain toisen itseäni esittävän kuvan lahjaksi taiteilijalta, kiitos siitä, Vappu. Myös yleisöllä oli mahdollisuus piirtää pöytiin, koska niihin oli varta vasten kiinnitetty päällislevyjen pinta-alat täyttäviä papereita. Tunnelma oli kuunteleva, osin itsellänikin, ja se oli vaihteluna mieltä ruokkivaa. Trubamolli –kappaleissa olin taas säestäjän roolissa, ja ilmeisesti pystyin tuomaan kolmikkoon jotain ynnää, vaikken ollutkaan sisäistänyt kappaleiden sävellyksellisiä rakenteita aivan niin hyvin kuin olisin toivonut; miten vaikeaa onkaan joskus hahmottaa muiden tekemisiä, on sitten kyse lauluista tai elämästä ylipäätään. Kun kukin meistä kokeilee sitä edes joskus, käsittää kyllä mitä tarkoitan.

Muutamat kappaleet tuntuivat saavan aivan erityisen tarkoin kuuntelevan vastaanoton: ainakin ”Voiko aika olla ystävä” ja iltaman taidemaailmaan sitoutuva ”Suksilla kuuhun” olivat sellaisia. Tietenkin tuntui mieluisalta kuulla myös Jarmon ja Lauran pitäneen soolo-osuuksistani, vaikka instrumenttini hallinnassa en ole heidän tasoisensa. Tunnelma välittyi silti jopa heille, ja se on tietenkin merkityksellisintä: mitä tehdään ja millä sisäisellä pontimella. Mieliin nousi myös mahdollisuus pyrkiä uusintamaan jollain lavennetulla lähestymistavalla tuota trio –tekemistämme, mutta koittaako sellaisen aika ja jos, niin milloin, ei tunnu kiirehtimisen arvoiselta. Kaikki aikanaan, ja mitä ´kaikki´ tulee pitämään sisällään, on ´kaiken´ päätettävissä, ei minun tai kenenkään muunkaan ihmisen. Hieno ilta, kuitenkin. Kiitos paikalla olleille, niille jotka tulivat puhumaan konsertin jälkeen ja myös niille jotka eivät sellaiseen heittäytyneet: kohtasimmehan jo illan aikana, vaikkemme olisi mitään toisillemme sen aikana sanoneet.

Kuvat (c) Tomi Palsa. Kuvien käyttö ilman lupaa kielletty.