Tie Damaskokseen ja Savo-Karjalan matkailua

8. -12. 12. 2009, Tie Damaskokseen

Kaukon (uudelleen)nimeämällä otsikolla piti Helsinki-Jyväskylä-akseleilla matkaaman neljä soittoniekkaa, mutta viime hetkillä Sami ts. Samae joutui jättäytymään kotiin. Asiasta viestiteltiin tiistaisen Tavastian –keikan jälkeen, eivätkä taiteilijan tunnot olleet korkealla – ymmärtääkseni myös hän oli tehnyt lukuisia harjoituksellisia esivalmisteluja kiertuetta varten, ja jo sikälikin toipilaana makailu tuntui kolkolta vaihtoehdolta.

Tiistai: Tavastia, Helsinki

Tiistaimme työpäiväosuus alkoi Riffi –lehden haastattelusessiolla, joka oli sovittu alkamaan kello kahdeksi, jotta ehtisimme ajoissa myös soundcheck –toimiin: vaikka soitinarsenaalimme olivat vähäiset, on kolmenkin soittomiehen esivalmisteluiden hoitamiseen hyvä varata mieluummin tunti pari liikaa kuin ainakaan liian vähän. Riffin haastattelu huvitti sikäli, ettei yksikään meistä ole soittimien ja niiden teknisten valmiuksien suuri tuntija. Matti Johannes on ehkä lähimpänä sellaista: häntä tuntuu kiehtovan enemmältikin studiosessioiden ammatillinen puoli, minä ja Kauko taas katsomme sellaisen olevan välttämätön paha, johon ei tahdo jaksaa perehtyä niin syvästi kuin itse lauluntekoon tai soittamisen ja laulamisen prosesseihin. Haastattelu oli kuitenkin varsin sujuva, kun aiheena olivatkin kappaleiden salat eivätkä kojeet ja laitteet joita on vuosien aikana niiden tallentamiseksi käytetty.

Soundcheckissä pääsimme ensimmäisiä kertoja testaamaan yhdessä Kaukon ”Tie Damaskokseen” –kappaletta. Mieltä lämmittävää oli käsittää, kuinka kappaleen soinnutuksista ja rakenteesta ylipäänsä oli hatarimmin selvillä itse tekijä. Tilanne vertautui toiseen vuosien takaiseen, jossa kerroin Kaukolle soittaneeni joskus soolokeikoilla hänen ”Rauno rokkaa” –teostaan, eikä tekijä ollut millään muistaa tehneensä sellaista.

Kiertueelle määrittyi heti ensi päivänä soittojärjestys, josta pidettiin kiinni koko ajan. Vielä alkuillasta patriarkka Röyhkä ehdotteli mallia, jossa Matti aloittaisi, hän olisi toisena ja minä viimeistelisin illan. Kuultuani Kaukon soundcheckissä valikoimiaan kappaleita kieltäydyin kunniasta. Loogisemmalta ja toimivammalta vaikutti ”esiintymisjärjestys palvelusvuosien mukaan” –malli, jossa Kauko on ns. pääesiintyjä. Settinsäkin rakentui lukuisille pari, kolmekymmentä vuotta ikää keränneille klassikoille, joten niiden kuuleminen viimeisen tunnin, puolentoista aikana oli taatusti palkitsevin mahdollinen iltamarakenne. Omat kappalevalintani kun vaihtelivat ilta illan perään ainakin jonkin verran, enkä niistä (vaikkapa radion tunnetuimmiksi tekemistä) omista ´lauletaan yhdessä´ -kappaleistani esittänyt yhtäkään tällä(kään) kiertueella. Voi olla, että tulee aika, jolloin haluan soolokeikoillani tarttua YUP –aikaisiin jollain muotoa nostalgiapisteitäkin keränneisiin lauluihin, mutta ainakin tällä tuntumalla sellainen vaikuttaa kovin etäiseltä.

Paikalle saapui puolisen tuhatta kuulijaa, mitä voinee pitää hyvänä lähtökohtana trubaduuri-iltamalle. Kaikki kolme olimme tyytyväisiä niin kuulijoiden vastaanottoon kuin omiin anteihimme: enimmän osan soittoajoista yleisö oli saapunut nimenomaan kuuntelemaan, ja sellainen tietysti palkitsee. Innostavinta oli – ainakin teorian tasolla – ajatella saavuttaneensa muutamia sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät olleet aiemmin kuulleetkaan tekemisiäni, ja sama koskenee Mattia, jossain määrin jopa Kaukoakin. ( Ainakin seuraavan illan, Tampereen, Aamulehden keikka-arviossa tuo olettama todentui: arvostelijalle soolotuotantoni oli ollut uppo-outoa, ja keikan kuultuaan hän oli siitä innostunut – parempaa kuulijapalautetta on vaikea saada. )

Kiertueemme nimikappale sujui sekin melko hyvin, joskin ensiesitys meni hitusen vereksellä olon puolelle, kun laulutekstiä piti itse kunkin luntata lapuista, mutta pieniä kauneusvirheitä sallittaneen. Ainakin kuulijoita tuo ”varmistan kuitenkin myös seuraavan rivin paperista” –malli huvitti, kun kyseessä oli sentään vain yksi laulu eikä koko iltamallinen suoraan laulukirjasta varmisteltua materiaalia. Ja saipahan väki varastettavaa: jokaisen iltaman jälkeen joku pitkäkynsi anasti ”Tie Damaskokseen” –tekstit. Useat yrittivät kähveltää (tai muuten vain tarkemmin tutkia) paperia kesken keikkojenkin, mistä venkoilusta piti antaa pariin otteeseen suhteellisen jyrkkää palautetta. Yhtä kaikki, viimeistään keikkojen päätyttyä oli teksti viety jonkun kotisäilöä kohti. Pitäkää niistä hyvä huoli, oli nähkääs minun työnäni kirjoittaa ne joka iltapäivä uudelleen.

Keskiviikko: Yo –talo, Tampere

Tampereella Matti Johannes valitteli, ettei päässyt itse niin innostuneeseen heittäytymisen tunnelmaan kuin edellisiltana Tavastialla. Minun on vaikea sanoa siitä mitään pitäytyneempää, sillä en nähnyt täysimäärässä Matin tai Kaukon keikkoja vaan sain selkeimmän käsityksen miesten toimista soundcheckeissa. Omaa keikkaa odottaessani Matti oli laulamassa ja oman keikan jälkeen meni useampikin tovi ennen kuin saavutin valmiuden ottaa vastaan Kaukon esitystä (ja valmistautua pariin yhteisnumeroomme).

Itselleni keikka oli innostava, ja sitä se taisi olla myös Yo-talon Piikin mielestä, sillä hän tuli myöhemmin tiedustelemaan, voisinko saapua paikkaan omalle keikalle vuoden vaihduttua. Sellaista taustaa vasten keikkani ei ole voinut olla pahnan pohjimmaisia järjestäjän(kään) korville. Itselleni Tampereen iltama taisi olla läsnäolon puolesta Tavastiaakin luontevampi: asiat tuntuivat – niin kuin joskus keikoilla onneksi käy – ”tapahtuvan” vailla varsinaista pakottamista tai rakenteellista miettimistä. Omaa mielialaani kohotti entisestään sekin, kuinka monet kuulijat toivoivat kuulevansa kappaleita ”Toivo” –nipusta. Joitain tulinkin soittaneeksi.

Taisi olla juuri tämä Tampereen keikka, jossa jo tukevampaan humalaan ehtinyt nainen haastoi Kaukoa väittäen: ”kukaan ei oo kiinnostunu sun tekemisistä!” Lause oli absurdin sorttinen, sillä miltei täysi salillinen seurasi keskittyneesti Röyhkän showta. Showmies ei arkaillut vastineessaan, joka kuului kauniissa kokonaisuudessaan seuraavasti: ”haista sinä lehmä vittu.” Itse en ole käyttänyt aivan tuolla muotoa karkeaa kieltä muistaakseni koskaan, oli sitten yleisön huutelu mitä hyvänsä lajia, mutta lauseella oli kyllä hiljentävä vaikutus, eli sikäli kommentti osoitti toimivuutensa. Hetki jäi mieleeni esimerkkinä tulella tuleen vastaamisesta.

Iltaan siis mahtui rikkinäisempi episodi, mutta lopputuloksen onnistumista se ei estänyt. Kolmikkomme paistattelee Palsan Tomin ottamassa yhteiskuvassa sen verran onnellisen näköisinä, että otos kertonee konsertin onnistumisesta enemmän kuin minä osaan tähän kirjoittaa.

Torstai: Hämeenlinna, Suisto –klubi

Suisto oli jo ennalta loppuunmyyty, mutta se ei ollut tähtitieteellinen ihme: paikka on pienikokoinen, yleisöä mahtunee luontevasti sisään sellaiset 150 – 200 henkeä. Soittopaikan pienestä koosta taisi johtua kalliiksi äitynyt lippuhinta, jolle ainakin minä pyörittelin päätäni. Toisaalta: sillä näkisi pari yritteliästä lauluntekijää (joista toinen eli minä itse on jo ehtinyt tekemään kappaleita parinkin vuosikymmenen verran) sekä yhden elävän legendan, Kaukon.

Alkuiltapäivän poikkeuskokemus oli vierailu Hämeenlinnan oman pojan, Matti Johanneksen lapsuudenkodissa. Mukava talo mukavalla alueella, kyllin kaukana keskustasta. Tapasimme ohimennen Matin isän, joka tuli säästäväisenä miehenä ruokatauolle kotinurkkiin. Lyhyehkön, suomalaisesti perinteellisen ”tarkistamme pytingin ja juomme kahvit” –istunnon jälkeen etsiydyimme itse konserttipaikalle, edessä oli perinteinen ja aina niin tarpeellinen soundcheck.

Suistossa on akustiikkakin kohdallaan, mikä on aina iloista huomata uudessa keikkamestassa. Se, kuinka hyvin black metal –messu tilassa toimisi, on asia erikseen, mutta akustisen musiikin esittämiseen Suisto oli ja on erinomainen. Tämä iltama oli konsertinomaisin kolmesta ensimmäisestä, sillä suurimmalle osalle väestä oli järjestetty tuolit. Toisaalta järjestely oli otollinen, joskin se myös asettaa soittajalle pienen lisäpaineistuksen: kaikki keskittyvät niin tarkoin ulosantiin, jopa tekijä itsekin, että tekemiseen voi karata esittämisen maku. Sillä vaikkei sitä tulisi aina miettineeksi, on tilanteen sellaiseksi sattuessa suuri ero esittämisen ja esiintymisen välillä. Toivoakseni oma osuuteni ei karannut liiaksi esittämisen puolelle. Aivan varma en voi asiasta olla, kun kerran kuitenkin tunnistin tuon vaaramomentin.

Kaukoa tulin kuunnelleeksi jotenkin tarkemmin korvin kuin parina edellisenä iltana ja innostuin sooloartistin olemuksestaan. Joskus joitain vuosia sitten, taisi olla ”Elämä ja kuolema” –albumin ilmestymisaikoihin, havahduin taas kerran huomaamaan poikkeuksellisuutensa. Kauko, toisin kuin monien muiden kuuntelemieni uutuuslevyjen laulajat, on onnistuessaan jotenkin erityisellä tavalla läsnä. Se on taito, jota en koe likimainkaan kaikkien omaavan. Teknisesti katsoen hän ei ole soittajien parhaimmistoa, ehkei nuottipuhtaimpien laulajienkaan, mutta häneen on helppo uskoa, ja jos uskoo, samaistuu myös luontevammin kuin joihinkin toisiin. Juuri kyseinen erityispainoarvonsa oli kuultavissa Hämeenlinnassa: Kauko toimitti informaationsa perille asti ja mm. ”Pikku kanervan” laulusuoritus äityi todella tukevaksi luennaksi.

Pientä hienosäätöä teimme miksaajamme Nuuskan opastuksella myös ”Tie Damaskokseen” –yhteiskappaleeseemme. Olin laulanut edellisinä kahtena iltana ylästemmaa Kaukon lead -osuudelle, ja yläalueen korkeimmat nuotit piti tavallaan pakottaa kohdilleen. Sitä tietä osuudestani tuli hieman takakireä, puolihuutava. Suistossa madalsin osuuttani koko-oktaavilla ja Matti pääsi laulamaan minun ja herra Röyhkän välimaastoon, ja summauksemme oli ainakin Nuuskan makuun paremmin kertosäkeen ideaa tukeva. Hyvä niin: laulun kun tulisi olla sovituksena jotenkin todempi ja kiteytyneempi, silloin se on onnistunut. Jos taas kakkua on koristeltu kauniinkin korukuvioin ja teoriassa ajatellen oikein, mutta lopputulos ei vahvista laulun elimellisintä totuutta, on työ epäonnistunut. Tai, ollakseni kohtuullinen: te voitte ajatella asiasta mitä haluatte, mutta oheinen on siis minun totuuteni. Jokainenhan tarvitsee omat johtotähtensä.

Perjantai: Turku, Klubi

Turussa väki olikin nauttinut enemmän väkijuomia kuin kolmessa edellisessä kohteessamme, ja meininki oli osittain sen mukaista. Syy ei kuitenkaan liene turkulaisten erityisessä humalahakuisuudessa vaan itse päivässä: useiden työviikko oli loppunut ja vaihto vapaalle ehtinyt tapahtumaan. Tunnelmaa se nostatti vaihtuvaistalouden hengessä, sillä Hämeenlinnassa koettu hillitty iltama vaihtui osittaiseen hillittömyyteen. Matin keikalla oltiin karkeasti laskien ”olen juonut vasta neljä tuoppia” –vaiheessa, omallani ”jaksan ainakin vielä neljä tuoppia” –edistysaskelmilla ja Kaukon keikka meni muutamilta ”jos nyt neljä askelta taksiin” –uumoiluissa. Mikäpä siinä, humalassa ihmiset innostuvat yhteislaulullisuuteen, tanssimaan ja kommentoimaan kaikenlaista: syntyy vahvempi vastavuoroisuuden tunne, trubaduurikeikoillakin.

Klubille oli etsiytynyt yllättävän paljon kansaa, ja hykerrytti katsoa salin perältä huoneentäyttä yleisöä, josta eturiviä lukuun ottamatta ei kukaan nähnyt Kaukosta edes hiustupsua, Röyhkä kun soittaa soolokeikkansa istualtaan. Meno oli silti hulppeaa. Matti Johanneskin sai ainakin minun kokemani mukaan tekemisensä liikkeelle hienosti: tärkeät laulut, kuten torhea ”Kovat piipussa” oli nimensä mukaisesti latautunut, aivan kuten ”Kiitokset” oli hienojakoinen ja vapautunut.

Turku on palkinnut minut sooloesiintyjänä jo useasti aiemmin, enkä aio nytkään esittää mitään miinusmerkkistä iltamaosuudestani: oli yksinkertaisesti sanoen hienoa soittaa kyseisiä lauluja kyseiselle yleisölle ja vapautua epävarmuudestaan, jollaista auttamatta ajoittain tuntee. Jos ja kun tuntee, että ainakin valtaosa kuulijoista on tekijän puolella, on jo voiton puolella.

Lauantai: Lutakko, Jyväskylä

Kaikki päättyy aikanaan, sanotaan, ja hyväkin saa päätöksensä. Näyttämönä sille toimi Keski-Suomen Lutakko, itselleni hyvin tutuksi tullut miljöö millä tahansa tavalla laskettuna. Keikan jälkeen tunnelma oli takahuoneessa jopa hivenen haikea. Kolikon toisena puolena on motoriseksi painuvan toistamisen pelko: jos kiertueemme olisi jatkunut vielä toiset mokomat viisi päivää putkeen, olisi osaan iltamista hiipinyt häälymään rutiinin peikko. Nyt, kun tunsi Damaskoksen tien katkenneen liian aikaisin, jäi kokonaisuudesta lopulta hyvä tuntuma, ehkä paras mahdollinen.

Lutakossa jokainen soittomies oli jo varmimmillaan tai ainakin lähellä sitä: soitettuaan useampana peräkkäisenä iltana itse kunkin usko itseen oli kasvanut, ja olimmehan myös kannustaneet toisiamme, kolme samassa veneessä matkannutta pientä elefanttia. Nimittäin yksin esiintyminen ei ole aivan niin helppo nakki pureskeltavaksi kuin joku sivustakuuntelija saattaisi olettaa. ”Liian paljon riippuu minusta” –ajatus saattaa alkaa häiritsemään siinä määrin, ettei saa asiaansa liikkeelle niin kuin toivoisi ja osaamisensa tasolla tulisi kaiken tolkun mukaan saadakin.

Lutakossa sellaiset tunnelman tuhoajat eivät olleet nähtävillä, ja iloisin mielin saattoi soittaa viimeisen kerran (ainakin kyseisellä otannalla) ”Tien Damaskokseen”. Jota ennen muuten aina seurasi ”Pikku enkeli”, jossa soittelin auttavaa säestyskitaraa Kaukolle. Se oli ilta illan perään todella omituista. Jos minulta olisi kysytty vaikkapa kymmenen vuotta sitten, uskonko soittavani joulukuussa 2009 Kaukon keralla kyseistä hienoa laulua omituisella trubaduurikiertueella, en taatusti olisi uskonut kyseistä pikku-Nostradamusta. Tietenkään en soittanut osuuttani niin syventyneellä ja hienojakoisella ammattitaidolla kuin Narttu –yhtyeen lukuisat hienot kitaristit tekivät, mutta tein sen omalla tavallani, niin hyvin kuin osasin, ja taatusti täydestä sydämestä. Juuri siitä tässä kiertueessa oli kaikkineen kysymys.

Kiitos kaikille Damaskoksen tien osanottaneille.

Savo-Karjala

Kuopio, Henry´s pub, 17. 12. 2009

Voisi jossain vaiheessa laskea, kuinka monta soolokeikkaa olen tarkkaan ottaen ´Henkassa´ soittanut, mutta ainakin puolisenkymmentä niitä on ollut. Juuri siitä syystä oli tärkeää pyrkiä palauttamaan mieleen mahdollisimman monta mahdollista soitettavaa laulua, ja savolaisille sain niitä treenatuiksi noin 35 kappaletta. Vaikka keikkojen runkoihin tulee asennetuiksi tiettyjä samoja lauluja kerta kerran jälkeen, pyrin pitämään ns. reservissä tiettyä otantaa harvemmin keikoilla soittamiani, luonteiltaan omituisempia tai levyttämättömiä kappaleita. Ajattelen sellaisen yleisöpalvelullisena elementtinä, ja ehkä jonkun muunkin sielun mielestä se on sitä.

Toisinaan tulee huomaamaan senkin, miten muutamat laulut vain unohtaa. Ennen Kuopiota olin tullut käsittämään, miten vähän olin soittanut ”Hyvää yötä, nykyaika” –luentaa, vaikka se oli minulle tekoaikanaan tärkeä ja tosi. Mietittyäni asiaa käsitin sen olevan sitä vielä enemmissä määrin: teemat, joita siihen ujutin, ovat minulle käsin kosketeltavampia vuonna 2009 kuin ne olivat 2006: siihen aikaan lauloin ennemminkin toiveikkuuden kuin toteuttamisen hengessä. Sikäli se(kin) laulu tuntui tärkeältä palauttaa selkärankaan ja sormituksiin.

Laulunteossa kiehtovaa on muun muassa se, miten jotkut tekemiset onnistuvat kestämään aikaa ainakin itselleen tekijälle, ja ne saattavat jopa tuntua tuoreilta soittaa keikoilla, kun taas jotkut toiset etääntyvät tekijästään ja vaikuttavat aivan ajatuksenkin tasolla vierailta, vaikka ne on tehnyt se sama tyyppi. Kuten ihmissuhteissa (niiden muuttuessa toisenlaisiksi kuin ne aiemmin olivat tai niiden lakatessa olemasta osa arkea) laulutkin voivat joko jatkaa elämäänsä yksilön rinnalla tai kadota menneeseen, muistoina, joihin ei tee mieli palata. Selkeää syytä sellaiselle en ainakaan minä pysty määrittämään; jää vain ymmärrys, että niin tapahtuu.

Kuopion keikka oli kuin paluu vanhojen tuttujen luo, vaikka uusiakin kasvoja oli paikalla. Silmiinpistävin oli irokeesipäinen mies, joka yritti raivokkaasti ottaa valokuvia, eikä ilmeisesti aina saanut haluamansa laisia, koska kommentoi näpäytyksiään tuon tuosta. Kyseinen irokeesi oli siis aivan täysmääräinen punk-heltta, ei mikään TPS:n kannattajien viiden sentin perusmiehen tukasta muotoiltu keesin suuntainen hahmotelma, ja kun kyseinen mies vielä väitti olevansa maamies, siis talollinen, en tiennyt (enkä tiedä vieläkään), pitäisikö puheisiinsa uskoa vai viitata niille kinnasta. Visiona on kyllä mielenkiintoista ajatella hänet traktorin konehuoneeseen äestämään.

Kuten huomaatte, tälläkin kerralla se itsestään suurinta meteliä pitänyt hahmo on jäänyt minulle mieleen. Se ei tarkoita etteivätkö maan hiljaisemmat kuulijat olisi olleet yhtä merkityksellisiä, oikeastaan päinvastoin, sillä he takasivat minulle syventyneemmän työrauhan pyrkiä parhaimpaani, ja heitä kuuluu kiittää tuosta kohteliaisuudesta. Lopulta on kai vain niin, että kuten minun naamani tapauksessa, toistuva kysymys kuuluu: ”mistä olet saanut tuon arven nenävarteesi”, eikä se, miten saan pidettyä ihon näinkin tasapainoisessa kunnossa.

Joensuu, Karjalatalon Kellari, 18. 12. 2009

Pohjois-Karjalan vierailua varjosti flunssaetiäinen, jota karkotellakseni join liikaa teetä hunajalla ja yritin jopa torkkua ennen keikkaa, mitä en normaalioloissa tee, sillä lyhytaikainenkin nukkuminen voi viedä terää itse soittamisen läsnäololta.
Jos aiottua lauantain Suomussalmen keikkaa ei olisi järjestäjän taholta siirretty, sitä olisi voitu joutua siirtämään aivan tautisuuteni syystä, sillä olo ei Joensuussa tosiaankaan ollut aivan parhaasta päästä. Oli kuitenkin käynyt selväksi, että 2009 sooloilurupeamat päättyisivät Joensuuhun, ja jos siitä selviäisin kunniakkaasti, voisin sairastaa vaikka koko loppuvuoden, kun pakollisia menoja ei olisi vaikka töitä muutoin eteen osuukin. Tämän kohottavan ajatuksen voimalla sain lähtökohdan kammetuksi plussan puolelle, ja Kellarin keikasta tuli iloinen vierailu.

Silmiinpistävintä tässä iltamassa oli eturivin tyttö, joka todella piti lauluistani. Joidenkin kappaleiden avaussoinnuista hän jo laski yhteen, mistä oli kysymys, ja intoili isoon ääneen, miten upeita seuraavista minuuteista tulisikaan. On tietenkin kohottavaa omata niin asiaan syventyneitä ja vastaanottavaisia kuulijoita, mutta myös jotain hivenen koomista tilanteissa oli minun puoleltani nähden. Vieressään oli kylläkin kompensaatiojaos, eli mies, joka kommentoi muutamia lauluja hyvinkin tarkkaan. Muun muassa ”Loppusijoituspaikkaan” hän kaipasi jälkiviisaasti ”enemmän tunnetta”. Minä taas kritisoin sitä, ettei hänen humalatilassaan ehkä ollut aivan kylliksi tunnetta siinäkään, joten meidän molempien sopisi varmaankin parantaa juoksuamme. Mies ei selvästikään ottanut itseensä saamastaan vasta-argumentista, sillä hän tahtoi laulujen välissä edelleen kutsua minut kanssaan juomaan ravintola Jokelaan.

Sen tarjouksen passasin, sillä keikan loputtua olin siksi kuitti, ettei viina voinut viedä voittoa hotellin tarjoamalta levolta. Sillä kuten Leino on kauniisti runossaan kirjannut, on ihmisen positiivinen osa ajoittain ”levätä vihdoin rauhassa raatamisestaan.” ”Raatamista” olen aina pitänyt liioiteltuna sanana kuvaamaan kyseistä asiaa, ”työskentelystään” ajaisi saman asian ja olisi ilmaisullisestikin lähempänä useimpien totuutta, mutta mestarin tekstiäkään ei sovi mennä muuntelemaan, joten pitäydyn siinä mikä kirjattu on.